torstai 26. tammikuuta 2012

This Must Be The Place


Viime viikolla kävin pitkästä aikaa elokuvissa. Kävin katsomassa Paolo Sorrentinon elokuvan This Must Be The Place. Vaikka se onkin saanut nimensä Talking Headsin kappaleelta, päässäni soi sekä ennen että jälkeen elokuvan näkemisen pikemminkin Pet Shop Boysin samanniminen kappale, jolla taas ei ole sen kanssa mitään tekemistä.

Mutta takaisin itse elokuvaan. Jo ajatus Sean Pennistä Robert Smithin näköisenä goottirokkarina riitti herättämään mielenkiintoni. Toisaalta taas "road movie, jossa eläköitynyt rocktähti jahtaa natsirikollista" haiskahti erikoisuuden tavoittelulta ja kuulosti epäilyttävältä. Turhaan epäilin, sillä tässä elokuvassa olennaisinta ei ollut juoni ja sikäli kun minulla edes oli mitään odotuksia, elokuva ylitti ne moninkertaisesti.

Käytän harvoin mistään adjektiivia "runollinen", koska se on niin painava sana. Mutta tämä elokuva oli runoa: se tarjosi outoja, arvoituksellisia, yllättäviä kuvia ja tuokioita, jotka piirtyivät mieleen ja jäivät askarruttamaan. Jotkut elokuvat ovat vain tylsiä "taidevalokuvakokoelmia", mutta tässä elokuvassa kuvat ovat vahvoja ja merkityksellisiä, ja ne jäävät vaivaamaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei elokuva olisi hauska, ettei siinä olisi huumoria. Päinvastoin. This Must Be The Place kirvoittaa monet naurut, joiden skaala ulottuu hymähdysmäisestä hörähdyksestä sydämelliseen lapsenomaiseen hekotukseen.

Elokuvan rauhallinen tempo ja kiireettömyyden tunne saivat ajattelemaan, että aivan sama, mitä tässä tapahtuu: tässä on niin hyvä olla ja tätä on niin ihana katsoa, ettei sillä ole mitään väliä.

Harvinainen tunne elokuvaa katsoessa.

Palataan vielä lopuksi Pet Shop Boysin kappaleeseen, joka nimestään huolimatta ei liity elokuvaan kuin korkeintaan minun assosiaatioissani. Sen kuulas äänimaailma tuo mieleen elokuvan avarat maisemat ja suuret taivaat, kenties myös alun huippumodernin, askeettisen keittiön, jonka seinällä lukee CUISINE.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Amatsooni


Jokunen vuosi sitten Töölöntorilla sijainnut pieni kemikalio oli tulossa tiensä päähän ja tyhjensi varastojaan. Kaupan ikkunassa oli pari rottinkikoria, jotka pitivät sisällään testeripulloja, joiden hinnaksi ilmoitettiin 5 €. Pakkohan niitä oli mennä katsomaan tarkemmin, varsinkin kun Suomessa aniharvoin törmää vintage-tuoksuihin, ja vielä noin edulliseen hintaan.

Korien kiinnostavimmaksi löydöksi paljastui Hermès'n Amazone-tuoksu, jonka ostin sekä eau de toilettena että eau de parfumina. Hermès'n tuoksuja ei ole myyty Suomessa moneen vuoteen (vai peräti vuosikymmeneen?) ja ne ovat aina elegantteja ja laadukkaita, vaikken niistä kaikista innostukaan.

Amazone on 70-luvun "sporttinen" Chypre, vihreä ja kirpeän hedelmäinen, huolettoman elegantti. Nuotteina mm. bergamotti, mustaherukka, geranium, hyasintti, kielo, iiris, ruusu, jasmiini, seetri, tammisammal, vetiver ja ambra.

Amazonea on uudistettu pariinkin otteeseen, 80-luvun lopulla ja jokunen vuosi sitten, mutta minulla ei ole tuoksuhavaintoja kummastakaan uudemmasta versiosta. Muiden tuoksubloggareiden merkinnöistä päätellen tuoksua on vahvasti vesitetty, dramaattisin muutos liittynee siihen, että IFRA on suuressa viisaudessaan (HA!) kieltänyt tammisammaleen käytön.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Mitä tuoksuja käytin eniten vuonna 2011



Aloin vuonna 2004 pitää tilastoja käyttämistäni tuoksuista. Vuosilistan pituus vaihtelee TOP 10:stä ja TOP 15:een, ja käyttökertojen minimimäärä viidestä kahdeksaan.

Tänä vuonna TOP 11 näyttää tältä:

15 Encens et Lavande
11 Chêne, Folavril
9 Fourreau Noir
8 Antihéros, Comme des Garçons 2, Messe de Minuit, Ormonde Woman, Un Lys
7 Yohji, Zagorsk

Serge Lutensin Encens et Lavande oli tänäkin vuonna ykkönen, Annick Goutalin Folavril ja Etron Messe de Minuit ovat myös vakionimiä.

Kansikuvassa näkyvä Comme des Garçonsin nimikkotuoksu on yksi lempituoksuistani, mutta jäi niukasti listan ulkopuolelle. Sen sijaan "jatko-osatuoksu" Comme des Garçons 2 (josta pidän vähemmän) oli kovassa käytössä: se piti vireystilan korkeana kun olin jouluapulaisena postissa...