Maanalainen rautatie

Ensimmäinen metro, jolla matkustin, oli Tukholman tunnelbana (kuvassa näkyvää snusktunnelbanan-tiskirättiä myy Designtorget ja sitä saa myös hiirimattona ja jääkaappimagneettina). Reitti oli Ropsten - T-central. Enpä silloin arvannut, millainen metroentusiasti minusta vielä kehkeytyisi. Tunnelbana ei tosin antanut siihen riittävää inspiraatiota, pidän sitä edelleen yhtenä tylsimmistä käyttämistäni metroista.

Moskovan metro on jos ei maailman suurin, niin ainakin kaunein. Olen käynyt Moskovassa vain kerran, ja siitä on kauan, mutta muistan edelleen metroasemien uskomattoman loiston: kattokruunuja, mosaiikkeja, lasimaalauksia... Myös Pietarin metro on hieno. Prameimmat asemat löytyvät punaiselta linjalta no. 1, joka on myös metron vanhin osa.

Ensikokemukseni Pariisin metrosta ei ollut järin miellyttävä: lyhyehköllä matkalla rautatieasemalta toiselle jouduin vaihtamaan linjaa kahdesti! Koska asemien nimet kuitenkin herättivät uteliaisuuteni, ja halusin tietää lisää niiden alkuperästä, tulin lukeneeksi Gérard Rolandin kirjan Stations de métro. Seuraavalla matkallani matkustin linjoilla no. 2 ja 6, jotka kulkevat pitkiä rataosuuksia ulkoilmassa ja tarjoavat kiinnostavia näkymiä, joista upein aukeaa pont de Bir-Hakeimilta. Loppujen lopuksi innostuin métrosta niin paljon, että luin sen historian. Clive Lammingin Métro insolite kertoo kaiken, mitä olet ikinä halunnut tietää Pariisin metrosta, ja enemmänkin. Kirja on runsaasti kuvitettu ja sisältää loistavia reittivinkkejä metronörteille.

Minulle kaikkein rakkain metro on kuitenkin London Underground. Se on myös maailman vanhin maanalainen rautatie, jonka monet omituisuudet saavat selityksensä, kun lukee Christian Wolmarin erinomaisen ja kiehtovan The Subterranean Railway: How the London Underground Was Built and How it Changed the City Forever -historiikin.

Voitte siis arvata, että ihastuin ikihyviksi löytäessäni tämän ihmeen: Live train map for the London Underground. Kyseinen kartta näyttää reaaliajassa Tuben uumenissa liikkuvat junat Lontoon kartalla.

Joy Division

Eilen tuli kuluneeksi 30 vuotta Ian Curtisin kuolemasta. Se sai minut muistelemaan omaa Joy Division -historiaani.

Kaikki alkoi syksyllä 1983. Siihen aikaan nauhoitin musiikkia radiosta kasetille. Love Will Tear Us Apart oli yksi niistä kappaleista, joita kuuntelin niin usein ja hartaasti, että nauha lähes kului puhki.

Seuraavalla hiihtolomalla löysin rakastamani kappaleen 12-tuumaisena singlenä Tukhomasta. Kuuntelin sitä hyvin, hyvin paljon. Kesällä löysin sitten Closer-albumin Valintatalon alelaarista.

Onneksi olin ryhtynyt Soundin tilaajaksi: lehdessä oli aina Diskerin mainos, jossa oli listattuna lisää Joy Divisionin levyjä ja aloinkin tehdä viikkorahoineni säännöllisiä retkiä Pursimiehenkadulle. Kerran ostin An Ideal for Living -nimisen kirjan. Minulle selvisi vasta sitä lukiessani, että Ian Curtis oli kuollut. Tehnyt itsemurhan. Jo kolme vuotta ennen kuin olin kuullut koko yhtyeestä. Se oli 17-vuotiaalle melankoliaan taipuvaiselle nuorelle naiselle melkoinen järkytys.

Muistan kirjoittaneeni lukiossa ainakin kolme ainetta Joy Divisionista. Pari niistä (äidinkielen ja ruotsin) olisin joutunut lukemaan ääneen tunnilla, jos olisin ollut paikalla. Lukion kolmas luokka kun kului lintsatessa ja potiessa "maailmankatsomuksellista kriisiä".

Olen vuosien varrella törmännyt useisiin ihmisiin, jotka pitävät Joy Divisionin musiikkia masentavana. Minä olen aina ollut eri mieltä. Se on tuonut elämääni valoa ja toivoa silloin, kun olen niitä kipeimmin tarvinnut.

Teellä Lissun luona

Butter London on OPIn ohella lempikynsilakkamerkkini. Värillä on väliä, mutta niin on myös värin nimellä, ja Butter London -lakkojen nimet ovat mannaa anglofiilille.

Kuvassa näkyvä lakka on nimeltään Tea with the Queen. En ole yleensä mikään suuri ihonväristen lakkojen ystävä, mutta tämä sävy on täysosuma ja tuo mieleeni balettitossut ja -trikoot. Se on helppo valinta silloin kun joko en osaa päättää tai olen muuten vain laiska... Yksi kerros ilman aluslakkaa ja se on siinä!

Kotiharjun päällä laulaa pieni lintunen, kun koittaa kevätaamun koi...

Kun löysin jokin aika sitten ruotsalaiset meikkiblogit, löysin myös Brite Bird -kosmetiikkasarjan, jonka valikoimiin kuuluu (toistaiseksi) vain luomivärejä. Luomivärejä on sekä kiinteinä perinteisinä nappeina että irtopuuterimaisina pigmentteinä. Luomivärien hinta-laatusuhde on ällistyttävä: ne ovat edullisia mutta koostumukseltaan erinomaisia. MakeupMyLack-nimistä blogia pitävä Sanna tekee ne itse.

Brite Birdin valikoimaan kuuluu mm. Blogg kollektionen, joka käsittää neljä luomiväriä, joista jokainen on omistettu ruotsalaiselle meikkibloggajalle: Bjooti, Lipgloss Bitch, Micromiss ja Sminkan.

Sarjan toinen erikoisuus ovat edesmenneille lemmikkieläimille omistetut luomivärit: Moa-pigmentin inspiraation lähteenä on ollut musta kaniini, ja Sminkans Sabina -trion raidallinen kissa. Moalla on myös oma nimikkopurkki, jonka kannessa on kaniinin kuva. Kaikki muut pigmentit on pakattu purkkiin, jota koristaa turkoosi pääskynen.

Sarjan värivalikoima ulottuu vaaleasta tummaan, kylmästä lämpimään, murretusta kirkkaaseen ja matasta kimaltavaan tai metallinhohtoiseen.

Lykke

Vita Andersenin novellikokoelmassa Suu kiinni ja ole kaunis on kaksitoista tylyä tarinaa hylätyistä, hyväksikäytetyistä, hyväuskoisista ja häiriintyneistä tytöistä ja naisista.

Yksi tarinoista on muita kevyempi, ja jos ei sekään suorastaan ratkiriemukas, niin ainakin surkuhupaisa. Lykke kertoo 27-vuotiaasta, eronneesta Lykkestä, joka on hieman pyöreä ja hyvin, hyvin epävarma.

Andersen piirtää taitavasti kuvan naisesta, joka ei tiedä, kuka on, ja jonka elämä on yhtä jossittelua ja itsepetosta. Lykke on addiktoitunut naistenlehtiin, joista hän poimii ideoita erilaisiin sisustus- ja käsityöprojekteihin, jotka jäävät aina kaikki kesken. Kuten niin monet naiset, Lykkekin näkee ratkaisunaan laihduttamisen. Kunhan hän vain laihtuu, kaikki muutkin asiat hänen elämässään järjestyvät.

Novellin tapahtumat käynnistyvät, kun Lykke päättää jälleen kerran laihduttaa, "sadannen kerran, mutta tällä kertaa, tällä kertaa onkin tosi kyseessä". Lykke punnitsee itsensä ja kirjoittaa painonsa suurelle paperille, jonka kiinnittää seinälle. Mutta äkkiä hän tulee ajatelleeksi, että vaaka saattaakin näyttää väärin, ja päättää ostaa kaupasta 15 kg tavaraa tarkistaakseen asian. Suurin osa tuosta viidestätoista kilosta on ruokaa...

Saint Jacques

Kaivoin viikonloppuna kaapista L'Heure Bleuen. Vaikka olen itse käyttänyt tuoksua "vasta" kahdeksan vuotta, sillä on ikää yhdeksänkymmentä vuotta enemmän ja siihen liittyy yksi vanhimpia tuoksumuistojani.

Kun ensimmäinen opettajani kumartui pulpettini ylle katsoakseen, mitä olin raapustanut paperille tai vihkoon, vedin aina syvään henkeä. Häntä ympäröi hento tuoksupilvi, jolla oli ihmeellisen rauhoittava ja lohdullinen vaikutus. Kun haistoin hänen hajuvetensä, tunsin, että maailmankaikkeudessa on kaikki hyvin.

Monta vuotta myöhemmin koin déjà vun tavaratalon hajuvesiosastolla suihkauttaessani ranteelleni L'Heure Bleuetä. Sillä on edelleen sama vaikutus minuun kuin silloin, kun olin pieni lettipää. Se on kuin Tenavien Epun riepu.

Tuoksun on luonut Jacques Guerlain, jota kutsun enemmän tai vähemmän leikilläni "Saint Jacquesiksi", koska L'Heure Bleue on niin ylimaalisen ihana, ettei aivan tavallinen kuolevainen olisi moiseen ihmetekoon kyennyt. Lisäpontta Jacques Guerlainin mahdolliseen kanonisointiin antavat edelleen valmistuksessa olevat Eau du Coq (1894), Mouchoir de Monsieur (1904), Après L'Ondée (1906), Mitsouko (1919), Shalimar (1925) ja Vol de Nuit (1933).

Kevät toi, kevät toi Goutalin

Vaikka valitsenkin tuoksuni enemmän mielialani ja mielitekojeni kuin vuoden- tai vuorokaudenaikojen mukaan, on aina varma kevään merkki kun kaivan kaapista Annick Goutalin Eau de Charlotten ja Folavrilin.

Kevätkukista koostuva Eau de Charlotte on omistettu Annick Goutalin tyttärelle, joka nautti mieluiten aamiaisella mustaherukkahillovoileipiä ja kaakaota. Tuoksu ei kuitenkaan ole ällömakea, vaan tumma "paahdettu" kaakao ja pehmeä vanilja ainoastaan pyöristävät sellaisenaan melko hyökkääviä kielon- ja mimosantuoksuja, ja sen mustaherukkaelementti on enemmän kirpeä kuin sokerinen.

Tomaatinlehdiltä, mangolta ja jasmiinilta tuoksuva Folavril on jo astetta kesäisempi, ja toimii erinomaisesti helteilläkin. Se piristää mieltä myös harmaina ja loskaisina päivinä. Minulle tulee siitä aina mieleen Peppi Pitkätossu!