Joy Division

Eilen tuli kuluneeksi 30 vuotta Ian Curtisin kuolemasta. Se sai minut muistelemaan omaa Joy Division -historiaani.

Kaikki alkoi syksyllä 1983. Siihen aikaan nauhoitin musiikkia radiosta kasetille. Love Will Tear Us Apart oli yksi niistä kappaleista, joita kuuntelin niin usein ja hartaasti, että nauha lähes kului puhki.

Seuraavalla hiihtolomalla löysin rakastamani kappaleen 12-tuumaisena singlenä Tukhomasta. Kuuntelin sitä hyvin, hyvin paljon. Kesällä löysin sitten Closer-albumin Valintatalon alelaarista.

Onneksi olin ryhtynyt Soundin tilaajaksi: lehdessä oli aina Diskerin mainos, jossa oli listattuna lisää Joy Divisionin levyjä ja aloinkin tehdä viikkorahoineni säännöllisiä retkiä Pursimiehenkadulle. Kerran ostin An Ideal for Living -nimisen kirjan. Minulle selvisi vasta sitä lukiessani, että Ian Curtis oli kuollut. Tehnyt itsemurhan. Jo kolme vuotta ennen kuin olin kuullut koko yhtyeestä. Se oli 17-vuotiaalle melankoliaan taipuvaiselle nuorelle naiselle melkoinen järkytys.

Muistan kirjoittaneeni lukiossa ainakin kolme ainetta Joy Divisionista. Pari niistä (äidinkielen ja ruotsin) olisin joutunut lukemaan ääneen tunnilla, jos olisin ollut paikalla. Lukion kolmas luokka kun kului lintsatessa ja potiessa "maailmankatsomuksellista kriisiä".

Olen vuosien varrella törmännyt useisiin ihmisiin, jotka pitävät Joy Divisionin musiikkia masentavana. Minä olen aina ollut eri mieltä. Se on tuonut elämääni valoa ja toivoa silloin, kun olen niitä kipeimmin tarvinnut.