maanantai 9. huhtikuuta 2012

The Monochrome Set

Kesäkuussa -83 ostin elämäni ensimmäisen Soundin. Olin sitä ennen lukenut vain sellaisia "laatulehtiä" kuin Suosikki, Help ja OK (ja mitä niitä nyt oli) joten ei ollut ihme, että aviisi teki sen verran suuren vaikutuksen, että ryhdyin saman tien tilaajaksi.

Elokuussa postiluukusta ropsahtaneessa Soundissa oli juttu yhtyeestä nimeltä The Monochrome Set. Luettuani jutun ja samassa numerossa olleet arvostelut Love Zombies -albumista ja Volume, Contrast, Brilliance -kokoelmasta tiesin vaistomaisesti, ensimmäistäkään akordia tai laurunlurausta kuulematta, että tulisin rakastamaan yhtyeen musiikkia (mistä kiitokset jutun ja levyarvostelut kirjoittaneelle Waldemar Walleniukselle).

Vaan kuinka ollakaan, kului viisi vuotta, ennen kuin pääsin kuulemaan sitä. Ollessani interraililla Lontoossa löysin vihdoin levylaarista kauan etsimäni nimen ja ostin ensimmäisen The Monochrome Set -levyni. Se oli Volume, Contrast, Brilliance -sinkkukokoelma, joka olikin hyvä johdatus yhtyeen ihmeelliseen maailmaan. Siitä tuli samantien yksi lempilevyistäni, joka jaksoi ihastuttaa ja hämmästyttää soittokerta soittokerralta: sekä kutkuttaa kieroa huumorintajuani että silitellä melankolista puoltani. Kun palasin Lontooseen myöhemmin samana vuonna, ostin kaikki The Monochrome Setin levyt, jotka löysin.

Yhtyeen historia on ollut polveileva ja rönsyävä alusta asti: kokoonpanot ovat vaihdelleet ja bändi on hajonnut erinäisiä kertoja, mutta ennemmin tai myöhemmin, välillä vuosienkin tauon jälkeen, se on kasattu uudelleen. Edellisen kerran näin kävi viime vuonna, mikä olikin täydellinen ajoitus, sillä olin tulossa kevääksi Skotlantiin ja pääsin lähes neljännesvuosisadan viiveellä näkemään bändin livenä.

Yhtye on parhaillaan kiertueella uuden albuminsa, Platinum Coilsin merkeissä, ja onnekseni Edinburgh oli yksi etapeista. The Voodoo Rooms oli viehättävä keikkapaikka, sali oli pieni ja intiimi ja tunnelma tiivis. Setti koostui enimmäkseen kolmen ensimmäisen albumin klassikkokappaleista, mutta mukana oli luonnollisesti myös uutta materiaalia, joka kuulosti erinomaiselta.

Omalta osaltani illan kruunasi se, että sain uunituoreeseen Platinum Coils -albumiini Bidin signeerauksen (mistä ohessa todistusaineistoa). Olen yleensä toivoton nynnerö, mutta siippani iski minulle kynän käteen ja potkaisi persuksille.



Ylemmässä kuvassa herrat Bid, Lester Square ja Andy Warren.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti